Tapani Kiminkinen kertoo elämästään poikkeuksellisen avoimesti ja palaa muistoissaan aikaan, jolloin tie pienviljelijän kodista lääkäriksi ei ollut itsestäänselvyys. Samalla hän puhuu rakkaudesta, joka alkoi jo lukiossa ja on kantanut rinnalla vuosikymmenten ajan.
Maalaislääkärinä tunnettu Tapani Kiminkinen on nähnyt pitkän uransa aikana läheltä suomalaisten elämää, sairautta, vanhenemista ja perheiden arkea. Se on saanut hänet pohtimaan myös omaa elämäänsä ja sitä, mistä hyvä elämä lopulta rakentuu.
Kiminkisen mukaan lapsuuden kokemuksilla on valtava merkitys ihmisen myöhempään elämään. Hän muistuttaa, että jo pieni lapsi tarvitsee tunnetta siitä, että tulee nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi.
Lapsuus kului pienviljelijän kodissa
Kiminkinen varttui Pylkönmäellä pienessä maalaistalossa. Hänen vanhempansa olivat pienviljelijöitä, eikä rahaa juuri ollut. Silti hän muistaa lapsuutensa onnellisena aikana.
Elämä maaseudulla oli kovaa ja työ raskasta. Kiminkisen isä sairastui polioon pojan ollessa vasta vuoden ikäinen, ja sairaus jätti jälkensä pysyvästi. Halvaantuneesta jalastaan huolimatta isä palasi töihin ja jatkoi työntekoa maatilan arjessa.
Lapsena Kiminkinen joutui näkemään myös maaseudun työn vaarallisuuden läheltä. Erään miehen kuolema tukkireen alle jäi hänen mieleensä, ja sen jälkeen hän pelkäsi pitkään, että omalle isälle kävisi samoin. Pelko ei ollut turha, sillä kerran isä todella jäi reen alle jumiin ja joutui huutamaan apua pitkän aikaa ennen kuin naapuri tuli paikalle.
Haave lääkärin ammatista tuntui suurelta
Kiminkinen kertoo olleensa lapsena ja nuorena ujo ja hiljainen. Hän kävi kansa- ja keskikoulun Pylkönmäellä ja jatkoi lukioon Saarijärvelle. Koulussa hän menestyi hyvin, mutta omat suunnitelmat tuntuivat silti niin suurilta, ettei niistä ollut helppo puhua ääneen.
Omalla kylällä jo ylioppilas oli harvinaisuus. Siksi Kiminkinen ei juuri kertonut muille, että aikoi hakea Helsinkiin opiskelemaan lääkäriksi. Haaveessa yhdistyivät hyvä koulumenestys ja halu auttaa ihmisiä. Myös ajatus siitä, ettei työ olisi samalla tavalla fyysisesti raskasta kuin maatilan työt, vaikutti hänen valintaansa.
Pääsykokeissa hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi. Muiden joukossa oli hänen silmissään professorien lapsia salkkuineen, kun taas hänellä oli mukanaan eväät muovikassissa. Epävarmuudesta huolimatta paikka heltisi heti ensimmäisellä yrittämällä.
Rakkaus löytyi jo lukiossa
Saarijärven lukiossa Kiminkinen tapasi myös Ullan, josta tuli hänen elämänkumppaninsa. Yhteinen taival alkoi jo vuonna 1972 ja on jatkunut siitä lähtien.
Kiminkinen puhuu parisuhteestaan poikkeuksellisen lämpimästi ja kuvaa sitä lottovoitoksi. Hän kertoo epäilleensä nuorena, voisiko edes kelvata kenellekään, ja siksi omien tunteiden tunnustaminen vei aikaa. Hän oli ehtinyt olla ihastunut Ullaan jo vuoden ennen kuin uskalsi sanoa sen ääneen.
Vuosikymmenten mittaan suhteessa on ollut myös vaiheita, jolloin Kiminkinen on kipuillut itsensä kanssa. Hän kertoo käyneensä nelikymppisenä läpi oman identiteetin, kelpaamisen ja parisuhteen kysymyksiä. Lopulta hän ymmärsi syvästi, että Ulla rakastaa häntä juuri sellaisena kuin hän on. Se oivallus jäi kannattelemaan.
Työ jatkuu yhä yli 70-vuotiaana
Kiminkinen tekee edelleen lääkärin työtä, vaikka ikää on jo 71 vuotta. Hän työskentelee hyvinvointialueella osa-aikaisesti hoivakodeissa useilla paikkakunnilla.
Työn rinnalla hänen elämäänsä täyttää perhe. Kiminkisellä ja Ullalla on kolme tytärtä ja neljä lastenlasta, ja hän kertoo pitävänsä hyviä välejä kaikkiin erityisen tärkeinä. Hän haluaa olla läsnä myös taustalla, auttamassa silloin kun apua tarvitaan.
Arjessa iloa tuovat myös pienet asiat. Yhteiset hetket vaimon kanssa, marjastus, villasukkakävelyt ja rauhalliset illat hyvän ruoan äärellä merkitsevät paljon.
Hyvä elämä rakentuu läheisistä ihmisistä
Kiminkinen pohtii, että hyvä elämä muodostuu lopulta hyvin perustavanlaatuisista asioista. Lapsuus, nuoruus, ystävät, yhteisö ja hyvä parisuhde ovat hänen mukaansa ihmisen tärkeimpiä tukipilareita.
Hän korostaa myös yhteisöllisyyden merkitystä. Ihminen tarvitsee ympärilleen paikan, jossa kokee kuuluvansa joukkoon, oli se sitten harrastus, seura, järjestö tai muu yhteisö. Samalla hän kantaa huolta siitä, että moni näistä elämän kannattelevista rakenteista on nykyajassa ohentunut.
Kiminkisen mukaan juuri siksi kulttuurista, liikunnasta ja harrastuksista ei pitäisi leikata. Yksikin mielekäs harrastus voi hänen mielestään ohjata nuoren pois huonoilta teiltä ja antaa elämälle suuntaa.
Juuret ovat pysyneet mukana koko elämän
Vaikka Tapani Kiminkisestä tuli tunnettu televisiosta ja hänen nimensä tunnetaan laajasti ympäri Suomea, hän kertoo pysyneensä pohjimmiltaan samanlaisena. Julkisuus tuli vasta myöhemmällä iällä, eikä se hänen mukaansa päässyt muuttamaan ihmistä.
Hänen tarinassaan korostuu vahvasti ajatus siitä, että lähtökohdat eivät yksin määritä ihmisen tulevaisuutta. Pienestä kylästä, vaatimattomista oloista ja ujosta nuoresta kasvoi lääkäri, puhuja ja tuttu kasvo suomalaisille.
Ja kaiken rinnalla kulki rakkaus, jonka hän itse näkee yhtenä elämänsä suurimmista lahjoista.
Lähde: Seura